Olen halunnut kirjoittaa koko elämäni ajan. Kuuluin koulussa niihin, jotka olivat parhaita ainekirjoituksessa, ja päätin jo varhaisessa vaiheessa ryhtyä kirjailijaksi, vaikka ymmärsinkin, etten pystyisi elättämään itseäni kirjoittamisella. Se on suotu vain harvoille.

Koulun kolmannelle luokalle saakka muutti perheemme aika usein. Asuimme mm. Gotlannissa (äitini on sieltä kotoisin) ja monella eri paikkakunnalla Smålannissa. Lopulta päädyimme Jönköpingiin, jonka kielilinjalta pääsin ylioppilaaksi vuonna 1965. Sukunimeni oli siihen aikaan Wilén.

Voitin nuoruudessa joitakin kirjallisuuskilpailuja (muun muassa vuonna 1963 Pieneksi Nobel-palkinnoksi kutsutun palkinnon, jonka johdosta sain matkustaa Tukholmaan ja osallistua Konserttitalolla Nobelin kirjallisuuspalkinnon jakotilaisuuteen), mutta kaunokirjallisuuden alalla debytoin vasta 1984.

Olin sillä välin opiskellut journalistiksi ja perustanut oman perheen. Kokopäivätyö, kahden lapsen kasvatus ja kodinhoito ei jättänyt paljon ylimääräistä aikaa kirjoittamiselle. Vuoden 1984 jälkeen olen sen sijaan ollut tuottelias. Suvaitsevaisten työnantajien ja apurahojen avulla pystyin joskus ottamaan virkavapaata työstäni journalistina ja keskittymään kirjoittamiseen.

Vuoden 1998 alusta lähtien olen ollut päätoimisesti kirjailija.

Rajamaastossa

Vaihtelen mielelläni tyylisuuntauksia ja olen julkaissut sekä romaaneja, runoja, novelleja että nuortenkirjoja. Romaanini ovat usein liikkuneet psykologisen trillerin rajamaastossa. Vuonna 1997 otin ratkaisevan askeleen romaanilla "Fruktar jag intet ont" (Enkä pelkää mitään). Kirjan tapahtumat sijoittuvat Tukholman liepeillä sijaitsevaan Hässelbyhyn. Hässelbyn omakotitalokaupunki on hyvin järjestetty yhteisö, jossa ainakin ulkopuolelta katsottuna havaitsee vain harvoja sosiaalisia ongelmia. Mutta mitä tapahtuu siistien ja hyvin järjestettyjen julkisivujen takana? Ajatus kaikesta näkymättömästä, pinnan alla tapahtuvasta, kiehtoo minua. Näennäisesti turvallisen ja onnistuneen takana piilevä hiljaisuus ja sanattomuus kiehtoo. Asuin Hässelbyssä 27 vuotta ja tunnen seudun hyvin. Syksyllä 2000 muutin Kungsholmenille, ja sain inspiraatiota myös siitä ympäristöstä. Sen jälkeen olen muuttanut vielä kerran. Kaipauksesta "maalle" tuli liian voimakas. Asun mieheni kanssa tätä nykyä Brevikissä, Södertäljessä, josta näen Mälarenin sisävesistölle. Ympäristö on monella eri tapaa hyvin viehättävä.

Vuonna 1998 julkaistu "Hyvää yötä rakkaani" merkitsi todellista läpimurtoa. Ruotsin Dekkariakatemia valitsi sen Vuoden parhaaksi ruotsalaiseksi rikosromaaniksi. Juryn perustelu kuuluu: "Psykologinen trilleri mielettömyydestä ja kostosta, joka ei jätä lukijaa rauhaan pitkään aikaan." Muihin palkintoehdokkaisiin kuului muun muassa Henning Mankell, Håkan Nesser ja Åke Edwardson. Tapahtuvat sijoittuvat sekä Hässelbyhyn että Malesian kaikkein läpipääsemättöminpeihin viidakoihin, joihin olin käynyt tutustumassa paikan päällä. Päähenkilön Justine Dalvikin lailla kärsin läpi samat kauhut, no jaa, en ehkä ihan kaikkia…

Vuonna 2005 julkaistiin kirjan irrallinen jatke "Skuggan i vattnet" (Varjoja vedessä). Samana vuonna Ruotsin Dekkariakatemia valitsi myös sen Vuoden parhaaksi ruotsalaiseksi rikosromaaniksi. Juryn perustelujen mukaan "kirja on pienillä keinoilla hiipivän jännityksen rakentava, syvästi eläytyvä ihmiskuvaus".

Seuraavat romaanit on käännetty suomeksi: Pimeyden jäljet (Mörkerspår), Häränsydäminen mies (Mannen med oxhjärtat), Alastomien naisten saari (De nakna kvinnornas ö) sekä Hyvää yötä rakkaani (God natt min älskade) ja Varjoja vedessä (Skuggan i vattnet).